Jotenki tiesin...

En oo eläessäni ollu niin paskana kun viimeyönä ja tänään... Oli ihan saatanan tuskallista raahautua puolen tunnin yöunien jälkeen silmät itkemisestä turvonneina töihin, ja yrittää saaha lehtiä myytyä ja samaan aikaan pidätellä itkua. En voinu tänään ees halata ketään, koska olisin herkistyny liikaa. Ainoo ihminen ketä halasin koko päivänä, oli S. Halasin sitä vaan ja ainoastaan siks että vaikka se ties mitä oli tapahtunu, se ei sääliny mua. Kyllä mä tiiän että mun itkeminen kosketti sitä (ainakin jollain tasolla) mutta se ei silti ollu sillein "vooooi, sä löydät kyllä jonkun paremman". Se vaan seiso siinä ja anto mun itkee sen hartijaa vasten (kirjaimellisesti). Se helpotti ihan vitusti. En halunnu olla yötä kotona (koska vietän koko pitkän ja piinallisen yön itkien ihan jumalattomasti - ihan kun viimeyönä), jotenkin yritin saada Ronjan meille mutta eihän se tietenkään mun rakkaalle isille sopinu. Nyt saan taas turhautuneena oottaa sitä kun yritän saaha unta ja alan miettimään kaikkee paskaa ja itken... ja paska juttu tässä on se että en osaa itkee itteeni uneen. Jos itken, nii en nuku ja jos nukun, nii en itke. Ja tässä tapauksessa mä itken... Aamulla 8.45 töihin.

On se niin ihmeellistä että vaikka kaikki ties siitä mitä eilen tapahtu, vaan harva kysy miten mulla menee. Vittu kun voisin vaan ihan pokalla kertoo kaikille miten itkin koko yön ja miten pidättelin kyyneleitä koko päivän, mutta en haluu koska en oikeesti oo niin heikko! Oon ihan saatanan hyvä valehtelija, eli älkää uskoko mitään mitä sanon!

... Musta tuntuu siltä että voisin vaan pidättää hengitystä niin kauan että kuolen.